Spontaanisti Tunturi-Lappiin (kesäkuu 2016)

3.6.-6.6.2016
(Äkäslompolo, Kilpisjärvi)
Mukana: Lisu.




3.6.2016

Pysäytimme auton Torniojoen varrelle, vähän ennen Aavasaksaa. Pohjoisesta kävi kylmä tuuli, reissun varustautuminen oli selvästi ladattu lämpimän alkukesän optimismilla. Näissä pumpulihousuissa tulisi nopeasti vilu. Kävelin jokivarteen, en koettanut vettä kädellä. Tien yllä paiskoi vastatuuleen tuulihaukka.



Vähän ennen Pelloa havaitsin umpeenkasvaneen pellon yllä harmaaselkäisen petolinnun, jolla oli mustat siivenkärjet. Vaikka kyseessä oli kohtalaisen varma sinisuohaukka, määrityksissä ei ikinä parane, ellei niitä varmista. Auto parkkiin, otus okulaarien kenttään, mustat siivenkärjet ja vaalea alapuoli erottuivat hyvin. Elämänpinna vihkoon ja takaisin tien päälle. 

(Lintuharrastajat laskevat erilaisia pinnoja. Yhdestä nähdystä lajista saa yhden pinnan ja niitä kerätään erilaisiin listoihin. Tärkeimpiä ovat elämänpinnat eli elikset, jolloin laji nähdään ensimmäistä kertaa elämässä. Niitäkin lasketaan erikseen maailmalla ja Suomessa - ja Suomen elis on aina jostain kumman syystä arvokkaampi. Suomen eliksiä minulla on tällä hetkellä 155 lajin verran, sinisuohaukka oli numero 152. Lisäksi lasketaan myös vuodareita, eli vuodenpinnoja - se on ensimmäistä kertaa tälle vuotta nähty laji. Plus sitten lasketaan pihapinnoja, vessapinnoja ja mökkipinnoja...ihminen nauttii kun on lista.).

Pohjoisemmaksi kun menee niin maisema muuttuu - puut mataloituvat selvästi, kuuset kapenevat, pieniä vesistöjä (kapeita jokia / puroja ja lampareita) tuntuu olevan joka paikassa. Myös linnusto käy sitä harvemmaksi mitä karummaksi maasto vaihtuu: lajisto yksipuolistuu ja yksilöitä on vähemmän - tuli moneen otteeseen ihmetellyksi että noin hienon näköinen lintuvesi eikä yhtään kellukasta siellä.





Käännyttyämme Äkäslompoloon johtavalle tielle 940 tuumasin erään suolammen kohdalla, että siinä on kyllä ihan kaakkurilammen näköinen paikka. Enkä ollut väärässä, sillä melkein saman tien silmiin osui ruskeaselkäinen, nokkaa uidessaan yläviistossa pitävä kuikkalintu, jonka rusehtavanpunainen kaulalaikku erottui harmaasta säästä huolimatta. Koska toista lintua ei näkynyt, päättelin tämän olevan pesimälampi ja toisen linnun hautovan parasta aikaa. Kaakkurit kyllä käyvät muilla kuin kotivesillään kalassa, mutta kalalammeksi tämä vaikutti turhan pieneltä.

Kahden autolajin nopea ja tarkka havainnointi nosti odotukset niin korkeiksi, että pidin varmana kolmen kuikan havaintoa tien lähellä olleelta pieneltä lammelta. Kun peruutettiin takaisin, lammelta löytyi viisi isokoskeloa eikä yhtään kuikkaa. Ja kun ottaa huomioon, kuinka erinäköisiä nuo kaksi lajia ovat, tämä antaa hyvän esimerkin siitä kuinka paljon odotusarvo vaikuttaa havaintoon.

Perillä otettiin avaimet vastaan huomisen keikka-asiakkaalta (kyseessä oli siis alunperin ihan duunireissu, jonka laajensin pidemmäksi luontoretkeksi) ja painuttiin saman tien lähimetsään kuuntelemaan iltalaulajia. Sinirintaa ei kuulunut, mutta muita rastaita senkin edestä: helkkyvän soliseva punarinta, monotonian monitaituri punakylkirastas, itsevarma jankuttaja laulurastas ja minikokoinen matkijamestari leppälintu. Monilla rastailla (näistä punakyljellä, lauluskalla ja leppiksellä) on laulussaan samanlainen mekaniikka: ensin vedetään perusvarmasti kertosäe ja sen jälkeen sooloillaan vapaasti päälle.

Mökkipihan edustalla pientä rinkiä kiertänyt leppälintu kiinnitti huomiota eniten: se tuntui osaavan paljon vähemmän matkintoja kuin eteläisemmät lajikumppaninsa. Kuinka paljon ympärillä oleva lajisto vaikuttaa leppälinnun repertuaariin ja onko määräävässä asemassa pesimisalueen vai talvehtimisalueen lajisto? Äkkiseltään vaikuttaisi siltä, että kyse on pesimäalueiden lajistosta: esimerkiksi Oulun leppälintujen matkintavalikoima tuntuu heijastavan niitä lajeja, joita sen elinympäristössä kuuluu (plus sitten se, että leppälintu matkii lähinnä soidinlaulua, eli sitä mitä voi kuulla vain pesimäalueilla).





Laulu myös loppui lyhyeen, mikä pisti tuumimaan sitä, että paljonko karumpi pohjoinen luonto ja sen tarjoama niukempi ravinto vaikuttaa leppälinnun laulujaksojen kestoon. Tässä olisi mielenkiintoinen tutkimusalue (ellei ole tutkittu jo). Pidän todennäköisenä, että eteläisten ja pohjoisten leppälintupopulaatioiden välillä on geneettistä vaihtelua laulujaksojen välillä.

Kahden maissa yöaurinko maalasi pilviin sellaiset kuviot, että ensin piti kerätä leuka mökin lattialta ja sitten kaapata nopeasti kaukoputki kainaloon. Hiihtoreitin päästä näki hienosti horisonttiin ja sai tallennetuksi kennolle tähden kultaamat pilvet.





4.6.2016 

Päivällä nukuttiin pitkään, niin kuin koomikoiden rytmiin sopii. Ylös kömmellettyämme suuntasimme ensimmäiseksi kohti Äkäslompolon lintutornia. Riemuliiterin pihalta olisi lähtenyt polku, mutta huomion varasti viereiseltä pellolta kuulunut surumielinen viheltely. Tiesin jo mitä olin menossa katsomaan, mutta määritykset tehdään loppuun asti. Kaukoputken kuvakentässä vipelsi mustavalkeakuvioinen töpäkkä kahlaaja, jonka selkä oli kirjailtu mustan, valkean ja kullan sävyillä - kapustarintahan se, elis numero 153. Tyytyväisyys nopeasta pinnasta ja armoton pohjoistuuli saivat jättämään lintutornin väliin, vesilinnut kun eivät muutenkaan ole pohjoisen kovin spesialiteetti (vaan metsä- ja tunturilajit).

Lähdettiin vielä tsekkaamaan eilinen kaakkurilampi kuvan toivossa, mutta tyhjää oli. Kaakkurilammelta länteen löytyi vähän isompi järvi, mutta sinnikkäästä putkeilusta huolimatta lammelta löytyi tasan yksi telkkänaaras, joka painui saman tien sukelluksiin. Melkein tuhlaukselta tuntuu näin suuri vesistöpaljous suhteutettuna lintujen vähäiseen määrään. Onneksi juuri ennen moottorin käynnistymistä ja paikalta poistumista veden ylle lennähti korppi - sen näkeminen sykähdyttää aina.





Käännyttiin Pakasaivon tielle, varsilampareilla oli taviuros ja uivelonaaras (hienoa, koska en ole koskaan aiemmin nähnyt uiveloita pesimäalueellaan, pelkästään muuton aikaan merenlahdilla). Pakasaivon levähdysalue (peräti neljän kodan keskittymä) löytyi helposti, mutta itse järvelle etsiytyminen vaati hieman sateliittikuvien penkomista (taukopaikalta oikealle, vink vink) - useimmiten tunnettujen kohteidenkin opastus on hyvin viitteellistä, sillä itse järvelle ei osoittanut yksikään kyltti. Lähimäntyyn lennähti kuukkeli pärisemään, pullea varislintu tuli selvästi tsekkaamaan että ketäs täällä ja onko niillä makkaraa, yksilö on oppinut hyvin hyödyntämään kodan satunnaista ruokatarjoilua. Kuukkelin näkemisestä tulee aina hyvälle tuulelle - se on utelias, kiinnostunut ihmisistä ja selvästi älykäs eläin. Kuin satunnaisesti metsässä tavattava koiranpentu. Puunlatvassa järripeippo ryysti kuin Vesa Keskinen.





Pakasaivo on älyttömän vaikuttava paikka. Se on jyrkkäkallioinen rotkojärvi, joka on noin 60 metriä syvä - ja kun otetaan huomioon korkeimmillaan 60 metriin yltävät kalliot, pohjan ja huipun välillä on pudotusta yli 100 metriä. Pakasaivo on Pohjois-Suomen toiseksi syvin vesistö heti Inarin jälkeen ja järven pohjoispää on niin säännöllisen muotoinen, että sen ajatellaan olevan maamme suurin hiidenkirnu (jotka siis syntyvät jääkauden sulamisveden pyörittäessä isoa kiveä kuin hiomateränä kiviainesta vasten). Jääkausi liittyy Pakasaivoon muutenkin, sillä sen uskotaan muodostuneen sulamisvesien puhdistamaan kallioperän murroslaaksoon. Vesi pohjalla ei vaihdu ollenkaan normaalin järvien vedenkierron tapaan ja onkin 12,5 metrin jälkeen käytännössä täysin hapetonta ja erittäin rikkivetypitoista. Rikkivetypitoinen vesi taas estää lahoamista, minkä takia järveen uponneet puut ja veneet ovat säilyneet pohjalla hyvin.





Pelkästään visuaalisena kokemuksena paikka on todellinen ihme - jyrkkäseinäiset kalliot syöksyvät äkkiarvaamatta kallioiden lähes mustaksi varjostamaan veteen ja jylhät männiköt nousevat kielekkeiden päälle. Ei siis ihme, että näin harvinaislaatuinen paikka on herättänyt luonnonkansassa ihmetystä. Pakasaivo ei tarkoita Pakas-aivoa (eli tyyppiä joka luulee isokoskeloita kuikiksi) vaan Paka-saivoa - ja saivojärvillä on iso merkitys saamelaisessa perinteessä. Niiden uskottiin olevan portteja toiseen maailmaan, vainajalaan, ja siksi Pakasaivoa on kutsuttu Lapin helvetiksi.

Yhtäkkisesti paikalle ilmestynyt rovaniemeläinen lennokkiharrastaja Lauri kuitenkin haastoi nämä käsitykset: hänen mukaansa saivot eivät olleet helvettejä vaan toisia maailmoja. Järven pohjassa sijaitsi portti, josta pääsi saivokansan luokse: nämä asuivat reiän toisella puolella ihan samannäköisen järven rannalla: ainoa ero oli se, että saamelaisiin nähden saivot asuivat pää alaspäin. Lupa saivokansan luokse kulkemiseen oli vain lovinoidilla eli tietäjillä ja heidänkin piti anoa vielä anoa erillisellä lupamenettelyllä kulkuoikeus järven sarvipäiseltä ja suurimmalta kalalta.





Tällaisen Lapin luonnon megapaketin äärellä me istuimme - ainutlaatuista luonnon kauneutta ja alkuperäiskansan mytologiaa samassa pussissa. Milläpä tästä vielä korottaisi? No piekanalla, tietty. Lapin tunnuspetolintu lennähti vastapäätä olevaan männikköön viisi minuuttia paikalla olon jälkeen ja pikaisen kaukoputken noudon sekä lyhyen vartoilun jälkeen sain sen myös linssiin. Lintu huuteli ja pyöri kohtalaisen pienellä alueella, minkä arvelen viittaavan pesintään - etenkin kun piekanan on todettu pesivän kallionkielekkeillä.



Piekanan kuvaamisen jälkeen istuttiin tovi puronvarressa ja toinen rantakallioilla. Tätä paikkaa kelpasi hengittää sisään. Jotain pyhää paikassa selvästi oli: samassa hetkessä tuntui jyrkkien kallioiden ja mustan veden maalaama uhka, toisaalta järkähtämättömän kiviperän ja hiljaisen metsän luoma rauha.





Matkalla takaisin Äkäslompoloon käytiin vielä Kirkkopahdan seidalla. Harvakasvuisen mäntymetsän keskellä on yhtäkkisesti valtava kivi, jonka vieressä kasvaa lähitienoon ainoa koivu. Kiven päällä vanhoja uhreja edustavat hirvieläinten kallot, tuoreempia kymmenen sentin eurokolikot. Noiden kahen väliin mahtuu koko ihmisen kirjoitettu historia.





Ihmiskunnan pyhillä paikoilla käymisessä on täysin oma viehätyksensä. Saat aistia ikiaikaista tunnelmaa, pohtia mitä mietti se Sapiensin Homo joka tänne vuosisatoja sitten vaelsi uhraamaan. Mitä hän ajatteli maailmasta ympärillään? Tuntuiko hänestä samalta kuin minusta, kun pysähdyn hetkeksi tunnustelemaan paikkaa mielelläni? Kauanko ihmiset vielä palaavat tänne?

Monesko lenkki minä olen vuosituhantisessa ketjussa seistessäni tässä?





5.6.2016 

Herättiin puolen päivän tienuussa ja todettiin että en minä vielä kotia mene, minä menen avantoon. Reissu kaipasi loppuhuipennusta. Ja kun pitkään retkikohteena himoitsemani Tunturi-Lappi oli vain käsivarren matkan päässä, melko äkkiä saatiin suunnitelma kasaan ja käännettiin autonkeula kohti Kilpisjärveä.

Nyt maisema muuttui entistäkin radikaalimmin - ja kävi välillä suorastaan käsittämättömän kauniiksi. Tien länsipuolella kohosivat Pohjois-Ruotsin tunturit ja niiden alla virtasi leveänä Muoniojoki, tien itäpuolella aukesi laajoja järviä ja palsasoita. Puuraja jäi taakse ja tienvarressa oli enää käkkäröitä vaivaiskoivuja. Ihmisistä tyhjä maisema, tunturijonot kehystämässä sitä ja pitkä suora tie jota päästää menemään - en tiedä, olenko koskaan elämässäni ajanut noin hienoa pätkää maantietä. Mutkan jälkeen, täysin varoittamatta, tien edessä kohosi mahtava Saana-tunturi. Sen brutaali, kolho muoto hallitsi maisemaa täysin ja löi vaikuttavuudellaan sielusta ilmat pihalle. Jyrkkäseinäinen kolossi tuntui jopa hitusen uhkaavalta.







Kuitattiin kämppä ja siirryttiin jalkapatikkaan. Lähdettiin kapuamaan Kilpisjärven kahtia jakavalle Salmivaaralle. Perinteitä noudattaen hukkasimme oikean kiipeämisreitin melkein heti ja jouduimme etsimään vaaranrinteistä hennompia polunnauhoja. Rinteessä huohottaessa tuli pannuksi merkille maiseman karuus: aluskasvillisuutta ei ole paikoitellen ollenkaan eivätkä vaivaiskoivut kovin jytäkillä rungoilla juhli. Rannat ovat kivikkoisia ja kasvien kukat hyvin pieniä, ettei kesällä kulu energiaa turhaan elvistelyyn. Ehkä tässä on syy siihen, miksi pohjoisen asukki pitää etelän vetelää vouhottajana: ankarissa luonnonoloissa kaikenlaiseen turhaan pelleilyyn tuhlautuu tarpeettomasti energiaa.





Rinnekoivikossa vilahteli pikkulintuja siellä täällä. Taivaalta kuului normaalia korkeampi urpiaisen ääni ja aloin heti soitella tundraurpiaisen ääntä. Vertailun vuoksi kuuntelin myös tavallisen urpiaisen laulua - mihin yksi yksilö reagoi välittömästi tullen lähipuuhun laulamaan. Pitkät surinasarjat osoittivat linnun eittämättä urpiaiseksi, mikä oli lievä pettymys: tundraurpiainen olisi kuitenkin ollut elis. Samassa lähipuuhun kuitenkin pörähti toinenkin lintu ja se taas vastasi atrappiin lyhyemmillä surinasarjoilla. Jotenkin olin siis onnistunut houkuttelemaan sekä urpiaisen että tundraurpiaisen laulamaan melkein vierekkäisiin puihin. Elis numero 154.



Nousu ylös ei ollut niin paha kuin huonokuntoisena vinguhengittäjänä pelkäsin. Maisemien katselu antoi hyvän syyn rytmittää kiipeämistä. Muutama askel ja möllöttimet miljööseen, tämän kun malttoi toistaa niin vaaran laki tuli vastaan.






Maisema huipulla löi halolla keuhkoon: kaikki mihin silmä kantoi, täytti mielen ilolla ja ihmettelyllä. Etelässä avautui Ala-Kilpisjärven selkä, aurinko loi sen takana häämöttäville tuntureille pilviraosta valospotteja. Idän ja pohjoisen välin täytti mahtava Saana sekä vuoren alle, isoveljensä varjoon jäävä Kilpisjärven kylä. Lännen suunnalla lepäsi Ruotsin pohjoisin osa lumipilkkuisine kukkulajonoineen ja luoteeseen avautui Kilpisjärvi, sen takana Mallan luonnonpuiston pehmeäpiirteiset tunturit. Kauimpana luoteessa häämöttivät Norjan lumipeitteiset vuoret, jotka katosivat aina välillä matalalla roikkuvan pilvimassan taakse. Tuon tuosta Kilpisjärven yllä lepäävä pilviverho raottui ja antoi kauniita jumalaisen valon spotteja pitkin järvenselkää.



Kuin elokuvasta, kuin kirjasta, jostain elämää suuremmasta koko maisema, ihan sama minne katsoi. Kliseiseltähän tämä kuulostaa, mutta se on samalla niin totta keskeisten luontoelämysten äärellä: en tiennyt, että tällaista on edes olemassa.

Siinä me istuimme, yhdellä Suomen, Euroopan ja koko maailman kauneimmista paikoissa, ikivanhan vuoren päällä. Tämä paikka sai alkunsa 450 miljoonaa vuotta sitten, kun Grönlannin, Pohjois-Euroopan ja Pohjois-Amerikan mannerlaatat törmäsivät ja muodostivat Euramerikan mantereen. Kiviaines poimuttui vuoristoksi, joka tunnetaan nykyisin Skandeina, ja kohosi parhaimmillaan jopa 10 kilometrin korkeuteen. Siitä on niin kauan että dinosauruksia ei ollut vielä edes olemassa - ordovikikauden maapalloa asuttivat sienieläimet, meduusat, nilviäiset, levät ja putkilokasvit.





Loiston päivät ovat hukkuneet geologiseen aikaan, sillä vuoriston muodostumisen jälkeen pohjoinen tuuli ja pakkanen ovat tehneet väsymätöntä nakerrustaan: nykyisin rapautuneesta vuoristosta on jäljellä vain jalustat, nykyiset tunturit.

Että saa ihminen istua tuollaisella paikalla, satojen miljoonien vuosien dynaamisen prosessin välituotteen päällä! On vaikeaa kuvitella geologista aikaa, vaikea kuvitella vuosimiljoonia. Vaikea kuvitella kilometreihin kavunneet muinaiset vuoret, vaikea hahmottaa sitä lähes loputtoman ajan hidasta pakkasen ja viiman myyräntyötä, joka pyöristi terävän poimuvuoriston näkymättömiin.

Me olemme olleet täällä vielä niin vähän aikaa.